Verkkoviha ehdokkuuden esteenä

Politiikassa toimiminen, tai edes poliittisten mielipiteiden esittäminen julkisesti, on nykyään entistä jännempää puuhaa. Hyvinkin kevyestä kommentista voi saada selkeästi masinoidun viharyöpyn niskaansa; pitempään joidenkin aiheiden parissa tunnettu henkilö vedetään mukaan mitä mielikuvituksellisimpiin vääntöihin.

Ihmiset tietävät, mitä on odotettavissa, ja Helsingin Sanomien jutun mukaan epäröivät lähteä kuntavaaliehdokkaiksi. Me, jotka olemme seuranneet tätä kuviota pitempään, ymmärrämme mutta haluamme rohkaista. Minua pelotti, kun julkaisimme ystäväni Mikko Sovijärven kanssa teoksen Kansa raivostui (Kustannusosakeyhtiö Hai, 2017).

Mitään henkilöön asti tulevaa “palautetta” ei silti tullut, vaikka teos käsittelee etupäässä perussuomalaisiin liittyvien henkilöiden poliitikoille, toimittajille, tutkijoille ja muille tahoille lähettämää sontaa, lastensuojeluilmoituksista tappouhkauksiin ja raiskausuhkauksista kuolleisiin rottiin.

Kuka joutuu häiriköinnin uhriksi? Saimme vaikutelman, että ensisijaisesti naiset — varsinkin nuoret ja kauniit naiset. Seksuaalinen väkivalta on häirikön sydäntä lähellä, miesten suhteen erityisesti homoseksuaalisuus kaikesta päätellen. Miehiähän nämä uhkailijat enimmäkseen ovat, vaikkeivät mielestäni sitä nimeä ansaitse. Me vanhemmat ämmät jäämme usein sivuun, tai saamme postia tyyliin “sua ei edes viitsisi panna”. No, onneksi.

Mielenterveysongelmia on tietysti jokaisella, joka kehtaa olla julkisesti eri mieltä arvon uhkailijan kanssa. Tai hänen fanittamansa poliittisen hahmon. Kun puhutaan maalittamisesta, harvoin sanotaan suoraan että kiusatkaa neitiä X. Ei se ole tarpeen, riittää kevyt viittaus ja joukot ovat valmiina.

Edelleen äärioikeisto nähdään mielellään jotenkin syrjäytyneinä, äänioikeudettomina ja maan hiljaisina, joiden protesti on oikeutettu. Mutta ei se monestikaan ole. Tai saahan sitä protestoida, vaikka on kohtuumenestynyt yrittäjä tai paikallisen urheiluseuran valmentaja. Varmaan se vinttikamaripoika valikoimasta löytyy, mutta ennemminkin kokemuksen syrjinnästä on luonut suhteellinen deprivaatio, ei se, että kaik o mänt.

Miten uhkailuun pitää suhtautua? Vakavasti, tietenkin. Selvienkään uhkausten tai pitkään jatkuneen terrorin (kuva seksideittisivustolle, yhteydenottoja työnantajaan jne.) vieminen poliisille ei silti välttämättä johda pitkälle eikä ainakaan tuomioon.

Ei voi vaatia, että vain rääväsuisimmat ja suoraan verbaaliseen aggressioon pystyvät voivat toimia politiikassa. On myös suotavaa, että tiettyyn asemaan päässeet yrittävät olla asiallisia kaikissa tilanteissa. Jonkin verran todistusaineistoa on kuitenkin sen puolesta, että paskan haistattaminen kannattaa — sitä ne eivät odota ja ehkä jollain lailla kunnioittavat. Pitää tietysti muistaa, että näitä hyypiöitä ei ollenkaan epäilytä kääntää kuviota nurin päin ja syyttää sinua uhkailusta, jos siltä tuntuu.

Vaikka ei vastaisi mitään, eikä oikeastaan pelkäisi, että uhkailija käy oikeasti päälle — se on toistaiseksi ollut melko harvinaista, mutta ei pidä luulla että se on mahdotonta- törkyviestit jäävät helposti vaivaamaan. Se onkin nettiterrorin salakavalin vaikutus. Ne paskantavat aivoihisi. Vaikka jutut olisivat miten typeriä, siellä ne jossain ovat. Ja siihen auttaa vain asiasta puhuminen. Ei leikitä ettei tätä tapahdu.

Äärioikeisto on kansainvälinen liike, jonka teemat ja toimintatavat leviävät netin nopeudella maasta toiseen. Unohda isänmaallisuus, eivät ne sitä ole. Unohda vanhat hyvät ajat, silloin näitä ei olisi siedetty. Jokainen on mukana omista syistään, mutta ryhmänä ei kannata yrittää ymmärtää eikä sääliä tätä porukkaa.